Nykymuotoinen popkulttuuri ei tunnetusti suosi pitkän tähtäimen
urakehittelyä. Idols-tähtiä kärrätään markkinoille
sellaista tahtia, että hyvä kun entiset ehditään saada
alta pois. Nyt meneillään oleva Suomen-tuotantokausi saattaa hyvinkin
osoittautua taitekohdaksi, jonka myötä testataan, haluaako kohdeyleisö
todella vaihtaa suosikkiaan puolentoista vuoden välein.
Idolsiin osallistumiselle on käsittääkseni yläikäraja, eikä useimmilla kilpailevista teineistä ole oikeastaan minkäänlaista muusikon kokemusta. Tällaiset tapaukset eivät mene rockin puolella niin helposti läpi, mutta nuoruuden ja kokemattomuuden ylikorostaminen leimaa indiemaailmaakin. Jälleen kerran ilmiön alkusyyt taitavat löytyä Britannian musiikkilehdistöstä. Sehän haluaa kirjoittaa uusista bändeistä, jotka kukin vuorollaan tulevat pelastamaan rock'n'rollin. Lehdet haluavat olla ajan tasalla ja olla ensimmäisiä, jotka julkaisevat jostakin uudesta yhtyeestä kansijutun. Ajattelutapa on tarttunut myös moniin vaihtoehtoisen musiikin kuluttajiin, joiden keskinäinen nokkimajärjestys määräytyy sen mukaan, osaako namedropata jotain vastikään Pitchforkissa esiteltyä.
Nykypäivänä hyvä bändi ei pysy piilossa kovin pitkään, joten kuumimmat hypejutut ovat nuorten tyyppien suhteellisen vähän aikaa toimineita bändejä. Tässä suhteessa pop onkin ainutlaatuinen kulttuurimuoto. Ei kirjallisuuden puolella hehkuteta juuri Oriveden opistoon päässyttä kaveria, joka on vasta saanut ensimmäiset novellinsa valmiiksi. Harvan kirjailijan ensimmäinen romaani on se arvostetuin, ja sitä romaania on kuitenkin voinut joutua hiomaan vuosia. On luontevaa olettaa, että kirjailijan ammattitaito kehittyy ajan mittaan. Toisaalta jos kirjailija on kerran saavuttanut tietyn aseman, sitä ei helpolla menetä, ellei sitten katoa julkisuudesta täysin. (J.D. Salinger todistaa, ettei tämäkään aina riitä.)
Parikymppinen rockbändissä soittava kolli on tietty saattanut rämpyttää kitaraa jo puolet eliniästään, eli tekninen taito voi olla moitteeton. Mutta eipä nykypäivänä rockbändejä arvoteta soittotaidon mukaan. Biisien taso ja sovituksellinen lahjakkuus ratkaisevat äänitteen arvon. Näitä asioita harva on alkanut treenata kymmenen ikäisenä. Voisi kuvitella, että jollain Nick Cavella on lauluntekemiseen luontevampi ote kuin Jipulla.
Esimerkki on kyllä sikäli huono, että Cave yhtenä harvoista vanhemmista rockvaltiomiehistä tuntuu olevan jatkuvasti cool. Onhan hän tietysti tehnyt jatkuvasti hyvää musiikkiakin, mutta niin ovat eräät muutkin veteraanit, joilla ei silti ole nuorta, aktiivista kuulijakuntaa. Tässä kohtaa sopii ottaa esiin se mystinen tekijä x, jonka merkityksestä rockmusiikissa voidaan väitellä loputtomiin: imago.
On selvää, että levy-yhtiöt ja bändit hyödyntävät imagopotentiaalia äärimmilleen silloin, kun sellaista löytyy. Yleensä ajatellaan kuluttajan olevan tässä uhrin asemassa, niin että valistuneen musiikinkuuntelijan avuihin kuuluu substanssin tai sen puutteen havaitseminen pintakiillon takaa. Väitän kuitenkin tyypillisen indiefanin olevan jokseenkin peruuttamattomasti imagoajattelun vanki. Ei hän sitä itse tajua, ja siksi hän voikin selittää itselleen diggaavansa vain ja ainoastaan itse musiikkia. Muuten ei kykene ymmärtämään Libertinesin taannoin nauttimaa mainetta, tai vaikkapa sitä, miksi Arctic Monkeysin sinänsä tasokkaat rallit olivat vuonna 2006 kovempi juttu kuin tuhannen muun bändin melko samanlaiset biisit. Ja sen Nick Caven jatkuva arvostus selittyy tietysti pitkälti imagoseikoilla sekin.
Kirjailijallakin on näinä päivinä todennäköisesti imago, ainakin menestyneellä kirjailijalla. Mutta kirjailijalle toimiva imago on erilainen, eikä kirjallisuus taidemuotona ole omistautunut nuoruuden palvontaan kuten rock. Siksi kirjailijalla on aikaa kehittyä. Moni rockbändi heitetään valjujen arvostelujen romukoppaan viimeistään kolmannen albuminsa kohdalla. Kun yhtye sitten vähitellen haipuu näkyvistä, voidaan väittää, että oikeassahan olimme, ei noista ollut pitkän uran tekijöiksi. Mutta eihän voi olla vaikuttamatta motivaatioon, jos yleinen mediailmapiiri on sellainen, että te olette jo menneitä tähtiä. Joku ehkä sisuuntuu sellaisessa tilanteessa ja tekee parhaan levynsä, mutta varmasti paljon useampi bändi alkaa tapella keskenään pikkuasioista, keskittyy päihteiden väärinkäyttöön tai ajautuu muuten epätoivon sävyttämälle sivuraiteelle. Ja näin jää hyvää musiikkia tekemättä.
Ei tietysti voi ajatella niinkään, että hyvä musiikki olisi aina keski-ikäisten tekemää. Sitä vastaan puhuu ”Teenage Kicks”, ”Boredom” ja tuhat muuta maailman parasta biisiä. Parikymppisten jätkien bändillä yksikkönä on se vahvuus, että tuossa iässä ihmiset vielä jaksavat sitoutua jengiksi ja viettää aikaa toistensa kanssa. Pitkään toimineet yhtyeet ovat yleensä muuttuneet kausittain toimiviksi organisaatioiksi. Helppo arvata, kummissa olosuhteissa syntyy sähäkämpää musiikkia. Useimmat laadukkaat vanhemmat musiikintekijät ovat sooloartisteja.
On myös selvää, että herkässä kehitysvaiheessa oleva teini etsii pääasiassa samastumiskohdetta, joka löytyy todennäköisimmin väljästi saman sukupolven edustajista. Minä taas kolmekymppisenä tunnen aika ajoin kyynistä huvittuneisuutta, kun minun oletetaan diggaavan jostain itseäni kymmenen vuotta nuorempien jätkien bändistä. Tiedetään, että moni tavallinen ihminen lopettaa aktiivisen musiikinkuuntelun jossain ikävaiheessa. Samastumiskohteita, itseä puhuttelevia juttuja, ei enää löydy.
Oikeastihan maailma on täynnä hyvää aikuiselle ihmisellekin sopivaa musiikkia, mutta edellä mainittu tavis ei ehkä sitä löydä, jos lehdet ovat täynnä kunkin sesongin hipstereitä maustettuna ilmeisimmillä ja tylsimmillä pitkän linjan meganimillä. Ikäsorto pois musiikista!
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 12.10.2008
