Olin tässä äskettäin todistamassa Eleanoora Rosenholmia
livenä jo kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä. Porilaiset konseptualistit
on helppo luokitella Suomen parhaisiin keikkabändeihin tällä
hetkellä: levyillä syntikkavoittoinen musiikki nousee ison kokoonpanon
esittämänä vielä uudelle tasolle.
Paitsi
että Rosenholm varsinkin elävänä edustaa sovituksellista
maksimalismia, on se myös olemukseltaan kunnianhimoinen ja merkityksillä
ladattu kokoonpano. Osittain kyse on tietenkin puhtaasta fantasiasta –
esim. jatkuvat Japani-viittaukset tuskin omaavat eksotiikkaa syvempiä
tarkoitusperiä – mutta taustalta löytyy myös moralistista
pohdintaa, sukupuolittunutta tematiikkaa ja väkivallan erilaisten muotojen
analyysiä. Jopa ajankohtaiseksikin osaa Rosenholmin musiikista voisi
kutsua, koska siinä on yritetty selittää järjettömiä
veritekoja edes jotenkin, hieman kuten suomalaisessa journalismissakin tänä
syksynä.
Minun kirjoissani tämä tekee projektista jo sinänsä kunnioitettavan, vaikka levymuodossa ei oltaisikaan aina osuttu ihan napakymppiin. Rosenholmin albumeissa on enemmän kuunneltavaa ja ajateltavaa kuin keskiverrossa rocklevyssä. Sen jälkeen Ramonesin kuunteleminen ei tunnu paljon miltään.
Näiden ajatusten johdattamina ryhdyinkin sitten muotoilemaan jonkinlaista kokonaisvaltaista popmusiikillis-esteettistä teoriaa. Se saattaa kyllä olla aika joutavaa puuhaa, eikä oikeastaan kuulu tähän. Jotain toiveita voisin kuitenkin esittää sen suhteen, millaista musiikkia haluaisin enemmän kuulla ja millaista musiikkia haluaisin kriitikoiden ja muiden asiantuntijoiden arvostavan.
Hyvin tiedetään, ettei rockmusiikki taiteena ole koskaan saavuttanut kunnon arvostusta ainakaan niillä tahoilla, jotka päättävät esimerkiksi taiteilijoiden tukemisesta apurahoin. Myös treenikämppätilojen lakkauttaminen tai siirtäminen muuhun käyttöön kertoo melkoisesta yliolkaisuudesta. Ns. perinteisillä korkeataiteilla on omat vahvat asianajajansa, joiden päitä ei käännetä millään, mutta osa ongelmasta saattaa olla rockihmisten omaakin syytä.
Rock on nimittäin aika usein latteaa. Vaikka itse kuuntelen mieluummin latteaakin rocklevyä kuin jotakin sinfoniaa, tämä asiaintila on silti valitettava. Tietysti rokin soittaminen on nuorison keskuudessa siksi suosittu harrastus, että lahjakkuudet katoavat joka tapauksessa helposti keskinkertaisuuden sekaan, mutta tarjoavatko rockmediat myös vääriä esikuvia? Ja mikä kenties vielä tärkeämpää, nostavatko ne esiin vääriä nimiä? Rumban ja Soundin kaltaiset julkaisuthan Suomessa viime kädessä päättävät, mikä uusi yhtye saa yleisöä ja pääsee nousemaan ns. rockjulkisuuteen. Levyn voi melkeinpä kuka tahansa julkaista itse, mutta ilman haastatteluja ja arvosteluja sen huomaavat vain bändiläisten kaverit.
Aika usein lehdet kehuvat sitten yhtyeitä, joille rock on ”vain rockia”. Tällä yleisasenteella tarkoitan genrestä riippumatta niitä bändejä, jotka haluavat vain tehdä kivoja biisejä, toisintaa jotain jo ennen tehtyä, laulaa ehkä vähän rakkaudesta tai kaupungin kesästä. Jotkut haluavat ehkä lähinnä näyttää hyvältä. Syksyn kohunimet Kiki Pau ja Joensuu 1685 kelpaavat esimerkeistä siinä missä moni muukin,samoin hatusta tempaistuna vaikka garagepunk-duo Black Magic Six. Tai näennäissyvällinen Underwater Sleeping Society. Tai nykyään myös ennen innovatiivinen Liekki, jonka musiikki tuskin enää merkitsee kenellekään mitään.
Liekkiä taannoin toiseen julkaisuun haastatellessani sain jonkinlaista näköalaa myös tällaisen tyypillisen rockyhtyeen omiin ajatuksiin musiikistaan. Tyypillinenhän Liekki on ainakin siinä mielessä, ettei se suostu julkituomaan mitään varsinaista sisältöä musiikilleen tai edes tarjoamaan kontekstia, jota vasten se pitäisi tulkita. On toki vanha taiteilijoiden temppu kieltäytyä tulkitsemasta teoksiaan itse. Mikäs siinä, kyllä valistunut kuulijakin siihen kykenee. Musiikista on myös mahdollista diggailla lukematta ainoatakaan tekijän omaa lausuntoa siitä. Pointti onkin siinä, että Liekki onnistuu uskottavasti kuulostamaan siltä, ettei heillä tosiaan ole mitään sanottavaa omasta musiikistaan. He vain soittavat. Varmaan he ovat tyytyväisiä, jos biisi näennäisesti kuulostaa hyvältä. Levyjä tehdään, koska biisejä on ja levyjä on kiva tehdä. Jos ei myynnistä paljoa rahaa saakaan, niin ainakin pysyy julkisuudessa ja pääsee keikoille. Mistä kappaleet kertovat? Perustavanlaatuinen olankohautus. Tytöistä, lauluista ja juomisesta, kuulemma. Miksi se minua kiinnostaisi?
Olen kyllästynyt tällaiseen. Kaiken taiteen pointti on peilata ihmisen ja olemassaolon perustavia kysymyksiä. Tätä lausuntoa ei pidä tulkita liian ryppyotsaiseksi, sillä tokihan esimerkiksi rakkaus ja parisuhde kuuluvat kysymyksinä juuri tuohon raskaaseen sarjaan ja niistä voi kummuta vaikka kuinka hienoa taidetta. Kuitenkin niistä pitäisi pystyä sanomaan jotain mielekästä. ”I love you” ei riitä. Vain huonolla mielikuvituksella ja havaintokyvyllä varustettu ihminen väittää, että kaikki olennainen näistä asioista on jo sanottu. Aina voi löytää uuden näkökulman tai vähintään kertoa jonkin havainnollisen esimerkin niin sattuvasti, että se tuntuu virkistävältä ja uudelta.
Muitakin aiheita riittää. Jotkut niistä ovat mitä syvimmässä merkityksessä ajattomia, kuten vaikka se tosiasia, että ”me kaikki kuolemme, jonakin päivänä” - lainatakseni Joose Keskitaloa, joka on omistanut valtaosan tuotannostaan tälle popmusiikissa aika harvinaiselle aiheelle. Toisaalta muuttuva aika tarjoaa laulunaiheita. Niitä ovat Suomessa hyödyntäneet esim. useat laadukkaat räppärit, kukin omalla tavallaan.
Sanomaakaan ei tarvitse olla, kunhan pystyy maalaamaan sellaisen panoraaman, että kuulija siitä vaikuttuu. Olennaista on, että musiikki herättää kuulijassa muitakin ajatuksia kuin tarpeen todeta: ”Rokrok”. Ellei rockmusiikki tähän kykene, ei se ole taiteen asemaa ansainnutkaan. Miksei muodollisesti päteviä keskinkertaisuuksia jo vihdoin uskalleta sellaisiksi tunnustaa?
Kaiken tämän päälle täytyy vielä huomauttaa, että elävää musiikkia tulee arvioida hieman erilaisin perustein kuin levytettyä. Elävä musiikki voi olla, humalaista itseäni lainatakseni, hedonistinen riitti. Ei sellaista pidä ihmiseltä kieltää, ja sinänsä turha rockbändi voi riittää tämän tarpeen täyttämiseen. Mutta ensisijaisesti rock on kuitenkin levytysten taidetta, koska levytys on yleensä paljon useamman ihmisen ulottuvilla ja on ikuistettu tavalla, joka sallii sen arvioimisen objektiivisesti ja etäännyttäen, toisin kuin vahvasti subjektiivinen keikkaelämys. Rocklehdetkin julkaisevat levyarvioita määrällisesti paljon enemmän kuin keikka-arvioita. Eikä niissä ainakaan ole mitään perustetta hyväksyä sisällötöntä roskaa.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 26.10.2008
