Paljon palstatilaa on käytetty käsitteen ”tyttöbändi”
dekonstruoimiseen. Ilmauksen juuret ovat viimeistään spectoriaanisena
aikana syntyneessä ”girl group” -termissä, mutta suomen
ilmaus ”tyttöbändi” sisältää lisäksi
sivumerkityksen, joka vihjaa näiden tyttöjen soittavan myös
soittimia pelkän laulamisen ja hyvältä näyttämisen
sijaan. Ihan oikeutetusti termiä on pidetty sovinistisena – eikö
bändin pitäisi olla bändi, muusikoiden sukupuolesta riippumatta?
Tyttöbändi-käsitteellä on kuitenkin nimenomainen merkityksensä, jota ei voi havaita, jos keskittyy vain paheksumaan käsitteen olemassaoloa. Vertailukohdaksi voidaan ottaa termi ”naisrock”, joka taas tarkoittaa aivan eri asiaa. Siitä tulee mieleen hieman rempseä, melko feministinen ja epäilemättä aikuinen naishenkilö laulamassa naisen tunne-elämää ja sukupuolten ongelmallisia suhteita käsittelevää keskitien kitaramusiikkia. Tyttöbändi taas merkitsee n. 16-20 -vuotiaiden mimmien yksikköä, johon sisältyy huomattava määrä melko konservatiivista seksuaalista vetovoimaa. Kunnianhimoinen muusikkous tai tarkkaan hahmotellut taiteelliset päämäärät eivät ainakaan uran alussa leimaa tällaista yhtyettä, mistä syystä se voikin olla altis puhtaasti levymyyntiä tavoittelevien yhtiöiden ja managerihahmojen houkutuksille. Mutta jos yhtyeen jäsenistöstä löytyy edes ripaus ns. asennetta, tulevat silmälasipäiset rokkikriitikot väistämättä arvostamaan sitä, toki hieman puolustellen ja nolona mutta kuitenkin. Nähtyään tällaisen yhtyeen keikan ja juotuaan sen yhteydessä 5-8 tuoppia saattaa kriitikko jopa intoutua kutsumaan bändiä ”parhaaksi ikinä”. Tiedetään eräänkin lähinnä metalliin keskittyvän journalistin raahautuneen krapulasta ja mutavellistä välittämättä Ankkarockiin jo puoliltapäivin vain nähdäkseen Tiktakin keikan.
Tyttöbändi
tässä mielessä on nimenomaan suomalainen ilmiö. Englantilaisille
”rock” yleiskäsitteenä ei ole samanlainen pyhä
lehmä suhteessa ”poppiin”, joten siellä sama puolihärski
kriitikkoarvostus suuntautuu Sugababesin tapaisiin listahirmupimuihin. Suomalaiselle
rokkijätkälle tällaisten diggaaminen ei oikein sovi, joten
kitaroita tarvitaan.
Ilmiö on 2000-lukulainen. Ilmeisesti vasta vuosituhannen vaihteeseen mennessä tasa-arvo Suomessa oli edennyt siihen pisteeseen, että musiikkia esittävistä naisista saattoi ylipäätään sanoa mitään hyvää. Edellä mainittu naisrock rantautui maahamme kunnolla vasta Tervo- ja Vilkkumaan myötä, ja samoihin aikoihin Nylon Beat otti taustalleen livebändin, ajautui yhteistyöhön YUP:n ja Rumban toimituspäällikön Eerolan kanssa muovautuen näin Suomen ensimmäiseksi tyttöbändiksi.
Nylon Beatin tytöt eivät itse soittaneet instrumentteja, mutta persooniltaan poikkeuksellisen räväköinä ihmisinä he kykenivät voittamaan tämän esteen. Laimeammat Tiktakin tytöt taas muistuttivat enemmän yhtyettä ja saivat tästä syystä armon. Käännekohtana toimi vuoden 2001 Jotain muuta -albumi, jolle saatiin biisejä Tehosekoittimen jätkiltä ja tehtiin listaballadien oheen muutama särökitararalli. Tiktakin kriitikko- ja indiesuosio perustui myös siihen hieman epäilyttävään tosiseikkaan, että valtaosa bändin tytöistä oli vielä tuossa vaiheessa lähes sakkolihaa. Baarinpöydissä Tiktakista puhumiseen liittyikin usein hieman punasteleva perussävy, tuskaisan välttelevä kiertely sen seikan ympärillä, että nuoren lihan himostahan siinä oli kyse. Tämä piti naamioida muka yhtyeen musiikin arvostukseksi. Hämmästyttävän hyvin tässä muutaman vuoden ajan onnistuttiinkin, ottaen huomioon että Tiktak levytti jatkuvasti maailman tylsintä tasapaksuksi kompressoitua radiopoppia eikä tehnyt biisejäänkään itse; sen sijaan ne haalittiin kaiken maailman edukettusilta tai ruotsalaisilta palkkasäveltäjiltä.
Mutta Tiktakin tytöt vanhenivat, musiikki muuttui levy levyltä apaattisemmaksi ja lopulta koko projekti tuntui jatkuvasti kovista myyntiluvuista huolimatta ajautuneen umpikujaan. Hajoaminen ei tullut yllätyksenä. Sittemmin yhtyeen jäsenistä on kuultu vain kitaristi-Empusta, kaikkien metallijätkien suosikkitiktakista. Hänen Dame-kokoonpanollaan ei kuitenkaan ole todellisia menestymisen mahdollisuuksia. Se on asemoitunut kilpailemaan oikeiden hardrock-yhtyeiden kanssa, mikä on pahimmanlaatuinen reviiriloukkaus.
Tiktakin loppuaikoina tyttöbändikentälle näyttikin syntyneen jonkinlainen tyhjiö. Kovin montaa tällaista ei rokkipoikien sydämiin kerralla mahdu, mutta joskus vuoden 2004 paikkeilla ehdokkaita ei näyttänyt olevan oikein yhtäkään. Pari vaihtoehtoa ilmaantui kuitenkin lyhyen suvantovaiheen jälkeen. Indica toi tyttöbändiyteen uudenlaisen vivahteen. Tämän yhtyeen taiteellista itsenäisyyttä ei voinut kiistää. Lähinnä kysymyksiä herätti se, miksi laulusolisti Jonsu arkkityyppisenä larppaajatyttönä oli päättänyt kanavoida runollisen luovuutensa juuri rockmusiikkiin. Fantasiaromaanin kirjoittaminen tai vaatesuunnittelijaksi ryhtyminen olisivat olleet ilmeisempiä vaihtoehtoja. Indican musiikillinen operointi perussuomipopin alueella tuntuisi olevan ristiriidassa sanoitusten korkealentoisuuden kanssa. Herää väistämättä epäilys, että kyse on yksinkertaisesti vision puutteesta. Musiikki on vain pakollista taustaa koreille promokuville ja Tolkien-fanitytön ajatuksenjuoksulle. Sivumennen sanottuna ”Jonsu” on perin arkinen, vuosaarimainen taiteilijanimi tällaiselle hahmolle. Toisaalta siinä tiivistyy hyvin se, miten Indica jää aina väistämättä puolitiehen kaikissa tekemisissään.
Indican peruskannattajakunta löytyikin hyvin nuorista tytöistä,
joille kaikki edellisen 
kappaleen
sisältämä analyysi on herttaisen yhdentekevää verrattuna
yhtyeen jäsenten ihanaan vaatteistoon. Osa rokkipojistakin on tosin langennut
yhtyeeseen, jonka keskiaikaisempi käsitys seksin myymisestä saattaa
tuntua virkistävältä näinä brutaaleina aikoina, jolloin
eroottisuus on liian usein tullut tarkoittamaan vain samaa kuin vielä
yhden vaatekappaleen riisuminen. Olemuksellista ristiriitaansa bändi
taas on pyrkinyt ratkaisemaan Tuomas Holopaisen avulla. Lopullista vastausta
siltä suunnalta tuskin löytyy. Holopaisen maksimalismi on sellaisessa
ristiriidassa Indican tavanomaisten lähtökohtien kanssa, että
tarjolla olleet vaihtoehdot rajoittuivat huomaamattomaan finetuningiin ja
bändin identiteetin täydelliseen päälaelleen kääntämiseen.
Ymmärrettävästi ensimmäinen ratkaisumalli vei voiton,
joten nyt sopii kysyä, miksi Holopainen piti yleensä värvätä
mukaan? Rockuskottavuuttakaan hänellä ei ole lainattavaksi asti.
Toinen Tiktak-tyhjiön täyttäjistä, PMMP, on vielä mutkikkaampi tapaus. Yleensä ennalta-arvattavassa valtavirtapoprockin maailmassa PMMP on ristiriitoja täynnä. Tästä syystä se ei tehnytkään kunnon läpimurtoa ennen kuin viiveellä: yleisöltä yksinkertaisesti kesti tovi hahmottaa, mistä oli kysymys. PMMP on duo, joka ei olekaan duo, vaan oikea bändi. Se on vahvasti itsenäinen ja omannäköisensä yksikkö, mutta sen kaikki biisit säveltää henkilö, joka ei kuulu duoon eikä edes bändiin. Se soittaa keikoilla covereita suomipunkin klassikoista, mutta sen levytetty musiikki on kompressoitu radioon sopivaksi siinä missä Tiktakin. Se on tullut symboloimaan suomalaisen musiikin anarkististen, räävittömien perinteiden jatkuvuutta, mutta sen keulahahmoista on tullut suomirockin tunnetuimpia äitejä, jotka ovat tehneet kokonaisen levyllisen versioita lastenlauluista. Samaisia keulakuvia iltapäivälehdet kutsuvat jo pelkillä etunimillä, vaikka nämä eivät ole koskaan paljastaneet yksityiselämistään oikeastaan mitään.
On kieltämättä epäoikeudenmukaista rinnastaa PMMP edellä mainittuihin nimiin. Monessa mielessä se tulee lähemmäs tuota naisrockin genreä. PMMP:n kannattajakunta tosin on melko vahvasti tyttöbändihenkinen. Kokoonpanon piinkova vahvuus on siinä, että PMMP-diggailua ei voi kyseenalaistaa. Sitä ei tarvitse hävetä, sen julkistamista ei tarvitse nolona pantata valomerkin jälkeisiin hetkiin. Moni musiikintekijä Suomessa myisi Tavastian vapaalippunsa siitä katu-uskottavuuden ja pikkutyttöuskottavuuden yhdistelmästä, jonka PMMP on saavuttanut. Yhdistetään tähän vielä se, että nuoruuttaan kaihoavat äiditkin tykkäävät kokoonpanosta, niin crossover yltää jo tähtitieteellisiin mittoihin.
Paula ja Mira
sitä paitsi kieltäytyvät tyytymästä seksuaaliobjektin
rooliin. Varmasti moni levynostaja haluaisi harjoittaa lihan iloja heidän
kanssaan, mutta fantasiana tällainen olisi luonteeltaan aivan erilainen
kuin vastaava Indica-Jonsua koskeva. Siinä rokkipoika jäisi helposti
soittamaan toista viulua. Voidaan tietysti spekuloida popnörttien mahdollisilla
masokistisilla taipumuksilla, mutta totta puhuen ollaan vaarallisen lähellä
sitä ennen kuulumatonta tilannetta, että tyttöbändin suosio
perustuisi seksuaalisten seikkojen sijaan biiseihin ja sanoituksiin. Tällöin
kyseessä ei enää olisi tyttöbändi tässä
kirjoituksessa tarkoitetussa mielessä. Jokaisen raja-aidan voi kuitenkin
kaataa vain kerran, joten eipä PMMP:ssäkään taida olla
potentiaalia koko paradigman muuttamiseen.
Mielenkiintoista sivumakua tyttöbändiyteen ovat tuoneet myös ns. autotallityttöbändit. Näitä alkaa olla markkinoilla jo luvuttoman paljon, suosituimpina mainittakoon Stalingrad Cowgirls ja Pintandwefall. Ensin mainittu lähentelee normaalia tyttöbändiyttä, koska sen päälle on sälytetty syytteitä levy-yhtiömanipulaatiosta, puleeratusta tuotannosta ja YleX:n voimasoitosta. Lisäksi yhtyeen jäsenet ovat epäilyttävän nuoria. Toisaalta lappilaisissa nuorissa naisissa on tiettyä arvaamatonta kovapintaisuutta, ja jo tästäkin syystä Punavuori-hengaajan kiimainen katse kohdistuu mieluummin turvallisen helsinkiläiseen Pintandwefalliin, joka on astetta söpömpi ja astetta indiempi. Valtavirtasuosioon yhtye ei voi yltää, koska se edustaa etelähelsinkiläistä asioiden sinne päin tekemisen kontekstia. Tällaisten yhtyeiden tragedia on, etteivät ne voi vähänkään pidemmällä tähtäimellä voittaa. Musiikillinen kehitys tuntuu We Got Beefin nurkkapöydästä katsoen yhtä ikävystyttävältä vaihtoehdolta kuin saman kohelluksen jatkaminen.
Vallitsevissa olosuhteissa joutuu toteamaan hieman allapäin, ettei naispuoliselle muusikolle voi suositella parrasvaloihin tunkeutumista liian nuorena. Eipä tule mieleen yhtäkään parikymppisenä levylle päässyttä naisrokkaria, joka olisi täysin välttynyt uskottavuusongelmilta. Eihän vika artisteissa ole, vaan mediakoneistossa, joka tuntee vain yhden tavan esitellä seksuaalisesti kiinnostavimmassa iässään oleva nainen. Suomesta puuttuvat Slitsin tapaiset ilmiöt, joissa ns. tyttöenergia on pystytty välittämään laimentamattomana, mutta oikeastaan lainkaan viittaamatta perinteisiin tapoihin presentoida nuori nainen. Vilkkumaan ja Tervomaan onni tai viisaus oli siinä, että he olivat ehtineet kokeilla hieman epäonnistunutta popuraa jo nuorella iällä, tehdä sen jälkeen muuta ja palata kuvioihin vasta iässä, jossa naishenkilö voi jo jonkin verran vaikuttaa itsekin omaan julkisuuskuvaansa.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 3.11.2008
