Kaikki lienevätkin jo kuulleet, että Hanoi Rocks lopettaa. Jos yhtye
ei aina uransa varrella olekaan osannut toimia bisnesorientoituneesti, niin
ainakin pillien pussiin laittamisessa on havaittavissa tarkkaa harkintaa.
Hajoamisuutinen kannatti tietty ajoittaa tuoreimman kokoelman julkaisun alle,
ja samalla jää sopivasti aikaa kasvattaa odotuksia ja fanihysteriaa
vasta keväällä koittavia jäähyväiskeikkoja silmällä
pitäen.
Tämä
toinen hajoaminen vaikuttaakin koko lailla suunnitellummalta kuin edeltäjänsä
vuodelta 1985. Silloinhan yhtye oli kansainvälisen läpimurtonsa
kynnyksellä, mutta ei kyennyt toipumaan rumpali Razzlen kuolemasta ja
paketin yleisestä levälläänolosta. Aika huonoksi yhtyeen
kantavien voimien, Andy McCoyn ja Michael Monroen, välit taisivat päästä,
muuten tuskin voi selittää sitä, että sovinto tehtiin
vasta 16 vuoden kuluttua. Tuossa vaiheessa molemmat olivat tahoillaan luisumassa
kuriositeetin ja kehäraakin asemaan, joten Hanoin kasaaminen uudelleen
oli oikeastaan ainoa vaihtoehto. Ja toimiva sellainen – välivuosina
yhtyeen maine oli kasvanut legendaariseksi ulkomaantähtien suitsutuksen
myötä, ja kokonainen uusi sukupolvi halusi päästä
näkemään elävänä bändin, joka oli sentään
edustanut ensimmäisenä Suomessa ns. kansainvälistä rokkimeininkiä.
Ei kai siitäkään haittaa ollut, että uusi Hanoi todettiin
yksimielisesti edelleen tiukaksi livebändiksi.
Ihan yhtä voittokulkua paluu ei sittenkään ole ollut. Vaikka Andy ja Michael jossain vaiheessa valehtelivat ensimmäisen comeback-kiekon Twelve Shots On The Rocks myyneen platinaa, tosiasiassa albumeiden menekki jäi keskinkertaiseksi ja vieläpä levy levyltä laskevaksi. Vaikka yhtye sai nähtävästi keikkaa ulkomailta, oli ihan turha kuvitella semi-tunnetun 80-luvun tukkarocknimen keräävän sieltä isoja rahoja, sen verran kallista puuhaa kansainvälinen kiertäminen on. Helpommin tuohta irtosi ahkeralla Suomen-keikkailulla, jossa taas on se ongelma, että bändi arkipäiväistyy. 2000-luvulla Hanoin näkemisessä ei tosiaankaan ole ollut tapauksen tuntua, vaikeampi on ollut välttää yhtyettä, jos on sattunut yksilläkään festareilla käymään.
Juorulehtimaailman tunnetun logiikan mukaan sen jälkeen, kun häistä ja kuherruskuukaudesta on revitty kaikki mahdolliset otsikot, vaihtoehtona on enää erota. Tästä on Hanoin hajoamisessakin kysymys: tekemällä uuden levyn ja lisää keikkoja yhtye ei olisi päässyt enää otsikoihin. Mahdollisesti myös pääasianosaisia on alkanut kyrpiä se, ettei heidän comebackistaan tullutkaan samanlaista riemujuhlaa kuin oli kuviteltu. Ehkä Andy ja Mike tosiaan olettivat valloittavansa nyt Ameriikan listat 20 vuotta myöhässä. Näille jätkille kaupallinen menestys ja sen todisteleminen on aina ollut tärkeää – se, että on voinut takki auki leuhottaa pitkin Turun katuja tai Iso-Robaa. Siksihän he korostavat joka käänteessä olevansa ”big in Japan”. Harva suomalainen seuraa Japanin myyntilistoja.
Jos
kaikki sujuisi tyylipuhtaasti, pitäisi tässä vaiheessa enää
arvuutella seuraavan reunionin ajankohtaa. Liian pian se ei voi koittaa, mutta
toisaalta biologiset tosiasiatkin on otettava huomioon eikä toinen 16
vuoden tauko käy laatuun. Ehkä joskus vuoden 2015 paikkeilla, jos
äijissä vielä henki pihisee?
McCoyn ja Monroen tapauksessa kuvio saattaa kyllä olla monimutkaisempi. Kaikennäköisiä henkilökemiallisia ja muuten vaan kemiallisia satunnaistekijöitä voi ilmetä. Onhan sitä paitsi mahdollista, että tyypit olisivat ihan aidosti tajunneet, että heidän tyyppisellään rock'n'rollilla nyt on viimeinen käyttöpäivänsä, eikä kukaan halua nähdä lavalla keinutuolikelpoista Hanoi Rocksia.
Mutta silti, käsi sydämellä – mitä muutakaan Andy McCoy ja Mike Monroe voisivat tehdä? Yksinään tarkasteltuna kumpikin vaikuttaa vain pahasti pallonsa hukanneelta donquijotelta, jollaisen voi kuvitella lähinnä horisemaan baaritiskille jotain epämääräistä Beverly Hillsissä koetuista bileistä. Nuorempi väki kuuntelee vierestä eikä usko sanaakaan sedän selityksistä. Vasta yhdessä näiden miesten urpous tuottaa viitekehyksen, jossa heitä on mahdollista alkaa pitää legendoina. Vasta yhdessä he saavat ihmisiltä anteeksi sen, että ovat maailman rasittavimpia avohoitopotilaita.
Teksti: Niko Peltonen
Julkaistu 17.11.2008
