Toinen subjektiivinen vuosikatsaus 2008
Vuoden 2008 parhaita levyjä ei ollut helppo valita. Musiikillisesti vuosi jatkoi kuviota, jossa musiikkimaailma sekä monipuolistui että pirstaloitui. Valikoimaa oli valtavasti, mutta selkeitä mestariteoksia vähän. Valtavirrassa katseltiin taas yksi kausi Idolsia ja suuret levy-yhtiöt julkaisivat kahmalokaupalla lähinnä sielun tappamiseen kelpaavaa roskaa. Suomessa tehtiin useita merkityksettömiä cover- ja tribuutti-levyjä, jotka halukkaat voivat hakea ensi vuonna Fidojen levyhyllyistä ja kirpputoreilta alle euron hintaan. Guns n' Rosesin, Metallican ja AC/DC:n tapaiset dinosaurukset heräsivät hetkeksi horroksestaan, julkaisivat surullisesti nuoruutensa huippuhetkiin kaipaavat levynsä nuoruutensa huippuhetkiä kaipaavalle yleisölleen ja vetäytyivät sitten takaisin kartanoihinsa näkemään megalomaanisia uniaan.
Suurin osa vuoden 2008 mielenkiintoisesta musiikista syntyi kaukana valtavirrasta. Useimpia kiinnostavia levyjä ei juuri radiosta (ehkä Radio Helsinkiä lukuun ottamatta) kuullut, mutta konstit ovat nykyään monet ja musiikkiblogien ja -lehtien, MySpacen sekä foorumeiden kautta musiikkifanit löysivät tänäkin vuonna omat suosikkinsa. Alla olen valinnut kymmenen sellaista levyä, jotka iskivät vuonna 2008 ja pitävät yhä otteessaan. Lista on erityisen subjektiivinen tietysti siksi, etten ole edes kuullut läheskään kaikkia mielenkiintoisia tai yleisesti kehuttuja viime vuonna julkaistuja levyjä. Listalta ei siis löydy monien rakastamaa Portisheadia (jonka sain käsiini liian myöhään), Glasvegasia, Asaa, MGMT:tä tai monia muita, ja kuten kollegani Niko Peltonen omassa vuosikatsauksessaan totesi, muutaman kuukauden kuluttua lista voisi olla hyvinkin erilainen. Vanhoja levyjä tuli tänä(kin) vuonna ostettua muun muassa kirppareilta, käytettyjen levyjen kaupasta ja eBaysta enemmän kuin uusia.
Kotimaisiakaan artisteja listalla ei ole – osaksi siksi, etten kauheasti suomalaista musiikkia kuuntele, osaksi siksi, että halusin tehdä vain yhden listan ilman keinotekoista kotimaa-/ulkomaajakoa, eikä näitä levyjä tällä kertaa mikään kuulemani kotimainen päihittänyt. Ainakaan yksi vuoden yliarvostetuimmista julkaisuista, (mm. Rumban vuoden kotimaiseksi valitsema) Joensuu 1685:n debyytti, ei noussut lähellekään henkilökohtaista top-listaani.
Mutta asiaan: päädyin lopulta siihen tulokseen, että näitä oli turha yrittää laittaa numerojärjestykseen, joten tässä enemmän ja vähemmän satunnaisessa järjestyksessä:
Kymmenen vuoden 2008 parasta levyä (ja yksi erityismaininta):
Arthur
Russell: Love Is Overtaking Me
Vuonna 1992 kuolleen disco/avant garde/pop -hörhön valtavista nauha-arkistoista koottu levy on täynnä lämmintä, teeskentelemätöntä ja kaunista musiikkia. Love Is Overtaking Me esittelee Russellin folk- ja country -painotteisempia lauluja, mutta mukana on myös taivaallista uutta aaltoa, klassista selloa, tanssittavampaa tavaraa ja suoraa poppia. Levy on täynnä hittejä rinnakkaistodellisuudesta, jotka ovat tuoreemman kuuloisia kuin mikään tänä vuonna tehty uusi musiikki. Yhtä popin harvoista todellisista neroista kaivataan yhä.
Vampire
Weekend: s/t
Eliittiyliopiston alumneista koostuvan nöskibändin aurinkoinen indieafropop piti lopulta otteessaan koko vuoden. Yllättävän harva lähti yhtyeen tyyliä (afropop + Orange Juice + The Strokes + kamariorkesteri) kopioimaan ja se tuntuu yhä virkistävältä, mutta mikä tärkeintä, Vampire Weekendin debyytti on piripintaan tulvillaan hienoja lauluja.
Fleet
Foxes: s/t
Fleet Foxesin debyytti oli useiden ”vuoden levyt” -listojen kärkipäässä, eikä turhaan – yhtyeen brittiläistä ja amerikkalaista folkia, CSN:n ja Beach Boysin tapaista Kalifornia-soundia ja progressiivista rockia yhdistelevä albumi vakuutti varsinkin hienoilla kappaleillaan ja upeilla harmonialauluillaan. Vavahduttavinta oli, että tämä tosiaan oli vasta yhtyeen ensimmäinen levy. Mitähän nämä ketut vielä saavat aikaiseksi tulevaisuudessa?
Esau
Mwamawaya and Radioclit: Are The Very Best
Loppuvuodesta julkaistun malawilaissyntyisen Esau Mwamwayan ja ruotsalais-ranskalaisen Radioclit-duon mixtape ihastutti lukemattomia musiikkiblogien pitäjiä, eikä suotta – Are The Very Best kuulostaa kuin musiikiksi tiivistetyltä ilolta. Sanoista ei ymmärrä mitään, ellei satu osaamaan chichewaa, mutta Mwamwayan tulkitsemat afropop-versiot mm. M.I.A.n, Vampire Weekendin ja Architecture in Helsinki:n kappaleista vievät sydämen mukanaan. Kun levyn päättävä tulkinta Michael Jacksonin Free Willy -teemakappaleesta Will You Be There ei kuulosta ironiselta tai makeilevalta vaan lämmittävän riemukkaalta, Mwamwayan ja Radioclitin loistavuus on varmistettu. Aika hyvin ilmaiselta levyltä. Lataa Are The Very Best täältä.
Dengue
Fever: Venus on Earth
Los angeleslainen Dengue Fever aloitti versioimalla kambožalaisia 60-luvun ”khmer-pop”-kappaleita, mutta yhtyeen kolmanteen levyyn mennessä oli selvää, että bändi hallitsi myös sävellyshommat. Venus on Earth sisältää oopiuminkatkuista hourailua, kuulaan kaunista vuosikertapoppia, jazzia, rautalankaa ja garagerockia. Sääli, ettei moni tätä etnosentriseen world music -genreen niputettua levyä kuullut.
Glen
Campbell: Meet Glen Campbell
72-vuotias country-pop-legenda Glen Campbell näytti mallia siinä, kuinka cover-levy tulee tehdä. Vaikka has-beenina viime vuosikymmenet keikkuneen vanhuksen tekemät versiot (suhteellisen) tuoreiden vaihtoehtobändien hiteistä haiskahtavat hiukan opportunismilta, tällä kertaa musiikilliset ansiot nousivat taustalla vaanivien tekijöiden ohi. Meet Glen Campbellilla miehen omaan tyyliin taivutetut versioinnit kuulostavat kerta kerralta paremmalta. Soitto levyllä on innostunutta, Campbell laulaa hienosti ja kappalevalinnat toimivat. Useimmat kuulostavat jopa paremmilta kuin alkuperäiset ja varsinkin Nico/Jackson Browne -klassikko These Days saa ihon kananlihalle. Joskus kokemuksesta on hyötyä myös rockin saralla.
The
Gaslight Anthem: The '59 Sound
The Gaslight Anthemin intohimoinen ja nostalginen toinen levy The '59 Sound ei herättänyt yksiselitteisen positiivisia tunteita, mutta vuonna, jona rock 'n' roll oli yhtä harvinaista kuin Pihtiputaalla vuosimallia 1979, yhtyeen Bruce Springsteen -pakkomielteinen punk sai sydämen sykkimään toivosta.
Amanda
Palmer: Who Killed Amanda Palmer
Rakastetun ”brechtiläistä punk-cabaretia” esittävän Dresden Dollsin toinen puolisko Amanda Palmer teki Twin Peaksiin viittaavasti nimetyllä soolollaan vuoden ylivoimaisesti parhaan laulaja-laulunkirjoittajalevyn. Sellaisilla upeilla kappaleilla kuten Ampersand, Astronaut: A Short History of Nearly Nothing, Oasis ja Have to Drive, Palmer näyttää, että tärkeintä laulunkirjoittajan hommassa ei ole keksiä nokkelaa yksisanaista taiteilijanimeä, vaan tehdä hyviä biisejä. Ja senhän tämä nainen hallitsee – suvereenisti.
Flight
of The Conchords: s/t
Bret McKenzien ja Jemaine Clementin tv-sarja oli parasta rock-huumoria sitten Spinal Tapin, ja kaiken lisäksi näiden herrojen musisointia jaksaa kuunnella myös levyltä. Esimerkiksi Innercity Pressure, Robots, Business Time ja rap-parodia Hiphopopotamus vs. Rhymenoceros (feat. Rhymenoceros and the Hiphopopotamus) onnistuvat naurattamaan useampien kuuntelukertojenkin jälkeen. Flight of The Conchords ei pelannut kuitenkaan pelkällä huumorilla vaan lopulta ”laulut jäivät pystyyn” hienojen melodioidensa ja nokkelien sovitustensa ansiosta.
Paul
Weller: 22 Dreams
Vanha veteraani Weller on vuonna 2008 kaikkea muuta kuin cool, mutta mies on äänittänyt 2000-luvulla toinen toistaan parempia kiekkoja, ja 22 Dreamsin muodossa hän teki uransa parhaan soololevyn. 1990-luvun brittipopvuosina entisen The Jam ja Style Council -legendan tahkoma tylsähkö perusrock on vain kaukainen muisto tällä sävykkäällä, monipuolisella ja rönsyilevällä teoksella. 22 Dreamsin 21 kappaleelta löytyy kaikkea Nick Drake -tyylisestä brittifolkrockista, retrosouliin, psykedeliaan, jazziin, tangoon, verevään rockiin ja jopa spoken wordiin. Hienon levyn tekemisessä avustivat muun muassa aina yhtä loistava Robert Wyatt ja vanhat vihamiehet Noel Gallagher ja Graham Coxon. Onpa itse (yleensä lähinnä r&b-levyillä fiittaava) Jumalakin päässyt mukaan levyn krediitteihin.
Erikoismaininta:
Guns
n' Roses: Chinese Democracy
14 vuoden väsäämisen jälkeen ilmestynyt Chinese Democracy kuuluu vuoden 2008 klassikoihin lähinnä historiallisen ja kulttuurisen statuksensa takia. Lopulta levy oli musiikillisesti uuvuttava, mutta samalla kiehtova katsaus todellisuudesta vieraantuneen supertähden megalomaniaan. Axl Rose saattaa olla aikamme Charles Foster Kane ja Chinese Democracy hänen Xanadunsa, mutta Citizen Kanen tasoisesta mestariteoksesta se jäi kovin kauas. Kaikesta huolimatta levy oli vuoden 2008 rock-tapaus.
Teksti: Kimmo Vanhatalo
Julkaistu 6.1.2009
